Viime joulukuussa professori, emerita Pirkko Anttilalle myönnettiin kulttuurin ja taiteenalan Suomi-palkinto, joka on kulttuuriministerin ja valtiovallan antama tunnustus ja samalla kiitoksen osoitus taiteellisesta luomistyöstä. Palkinnon perusteena voi myös olla huomattava saavutus tai lupaava läpimurto. Anttilan palkinnon perusteluina olivat hänen vaikuttava elämäntyönsä ja kehittämänsä uusi tieteenala, käsityötiede. Tekstiilityön opettajat ja meistä erityisesti ne, jotka ovat saaneet opiskella käsityötiedettä ja suorittaa siitä tutkintoja, tuntevat Anttilan saavutukset. Mutta kuinka moni tietää, mistä kaikki alkoi?

Käsityötieteen alkulähteillä

Pirkko Anttila on palannut juurilleen, kirjaimellisesti. Haminassa, Everstintalon pihapiirissä lapsuutensa viettänyt Pirkko muutti yhdessä sisarensa kanssa isänsä kuoleman jälkeen takaisin kotitaloonsa. Perusteellisen kunnostuksen jälkeen vaaleanpunainen talo on kuin suoraan sadusta. Marjatta Kurenniemen kirjojen Ruusukujalla näytti varmaan juuri tältä. Talon sisustus on ihastuttava kokoelma antiikkia, taidetta ja käsityötä, ja siskosten mukaan jokseenkin samanlainen kuin se aina on ollut. Esineissä on tallella oman perheen historia ja tarinat. “Kun satavuotias isämme kuoli, tontti oli jo kaavoitettu rivitaloalueeksi ja Haminan kaupunki olisi surutta antanut purkaa talon. Talon pelastaminen siis aloitettiin kaavamuutoksen anomisella”, Pirkko kertoo. Noin yhdeksän vuotta sitten toteutettu taloprojekti on kuvattu siskosten kirjoittamaan kirjaan “TALO matkalla eilisestä huomiseen” (Akatiimi, 2000). 1800 – luvulla rakennetun talon entisöinti on luonteva osa Pirkon elämäntyötä, jonka alkumetrit sijoittuvat samaiseen taloon.

“Kirjoitin ylioppilaaksi 1947 ja siihen aikaan oli vielä pulaa ihan kaikesta. Eihän me oltais millään saatu edes vaatetta päälle kuin itse tekemällä. Siitä se alkoi”, hän muistelee ja jatkaa, ”Lukion jälkeen minulla oli suuri unelma, että lähden lukemaan arkkitehdiksi. Jokin ihmeellinen liikahti päässäni ja päätinkin jäädä kutomakouluun Haminaan. Eihän sitä kukaan ymmärtänyt. Minun piti pyrkiä tekniseen korkeakouluun ja meninkin naapuriin opettelemaan kutomista.” Tuoreen ylioppilaan taidot joutuivat koetukselle uudessa koulussa. Maaseudulta tulleet talon tyttäret päihittivät Pirkon taidoissa. ”Se oli jännä kokemus, kun tunsin huonommuutta näiden käsityön taitajien rinnalla. Lukion jälkeen käytännön osaamiseni oli varsin vähäistä, mitä teoreettinen osaaminen auttoi onneksi korvaamaan.”

Kutomakoulun jälkeen Pirkko lähti Helsinkiin opiskelemaan tekstiilisuunnittelua Ateneumin iltakouluun Arttu Brummerin oppilaaksi. Vuoden opintojen jälkeen Pirkko punnitsi jatkopaikkaa teknisen korkeakoulun ja Wetterhoffin välillä. ”Arttu Brummer sanoi minulle: Neiti Anttila, jos te sinne Wetterhoffille menette, niin takaisin ei ole tulemista. Ei teistä sen jälkeen ole tähän oppilaitokseen.” Pirkon olisi siis Brummerin mielestä pitänyt jatkaa Ateneumissa, jonne hän palasikin vuonna 1983, Taideteollisen korkeakoulun opettajatehtäviin.

Pirkon kaksi koria

Wetterhoffilla Pirkolle aukeni kokonaan uusi maailma. ”Se oli tiukka koulu, voimakkaasti aatteellinen ja suomalaiskansallinen. Toimin oppilaskunnan puheenjohtajana ja kirjoitin ja ohjasin koulun iltamiin näytelmiä. Pengoin vintillä Fredrikan arkistoja ja minuun tarttui käsityön aatteen palo”, Pirkko kertoo. ”Kun valmistuin, sain paikan Kymenlaakson kotiteollisuusyhdistyksestä. Ostin vanhan Moskvitshin ja kuljin pitämässä kutomakursseja. Minulla oli kutojia, joille suunnittelin mallit. Valmiit tuotteet möin Helsinkiin. Tuntui tärkeältä toimia oman alueen hyvinvoinnin eteen. Käsityöllä oli tärkeä työllistävä vaikutus maaseudun naisille niukkoina aikoina.”

Noihin aikoihin 50-luvulle Pirkko ajoittaa kiinnostumisensa taidon vielä syvempään oppimiseen, mikä johtikin sitten Helsingin käsityönopettajaopistoon, josta hän valmistui 1958. ”Järkyttävää miten kaksi oppilaitosta voivat olla niin erilaiset, tuon ajan helsinkiläis-kaupunkilainen käsityönopettajaopisto ja maanläheinen Wetterhoff. Koulut ovat niin erilaiset, että minulla on vieläkin kesämökillä kaksi kannellista pärekoria, joissa toisessa ovat Wetterhoffin työt ja toisessa käsityönopettajaopiston työt. En ole koskaan edes yrittänyt niitä risteyttää!” Pirkko nauraa.

Maisteri Anttila pelastaa käsityön opetuksen

Opettajantutkinnon jälkeen Pirkko jatkoi opintoja yliopistossa ja valitsi kursseja monelta eri alalta, muiden muassa taidehistoriaa, arkeologiaa, kansatiedettä, kodin taloustiedettä, kansantaloustiedettä ja sosiologiaa. Syntyi kaksi maisterintutkintoa, kumpikin eri tiedekunnissa. Silloisissa oloissa käsityönopettajien yliopistolliset tutkinnot olivat vielä aika vähän harrastettuja. ja niinpä se johti Pirkon kouluhallitukseen 60-luvulla. Koska virkaan tarvittiin tiettyjä pätevyyksiä, oli siihen aikaan täyden kelpoisuuden saavuttaneita käsityönopettajia vain kaksi, joista Pirkko oli toinen.

Käsityön – silloisen tyttöjen käsityön - opetuksen ylitarkastajana Pirkko joutui tosipaikan eteen. Vuonna 1968 peruskoulun opetussuunnitelma-uudistuksessa käsityön opetus aiottiin poistaa kokonaan. Perustelut Pirkko muistaa edelleenkin ulkoa: ”Ei kaikki se mikä oli relevanttia 1800-luvulla ole enää sitä 1900-luvulla. Siihen hätään ei auttanut muu kuin suora toiminta. Minulla oli muutama päivä aikaa tavata kaikki asianosaiset ja saada heidät vakuuttumaan siitä, että koulussa pitää edelleen opettaa käsitöitä”, Pirkko kertoo tuosta ratkaisevasta tapahtumasta.

Seuraavan ison työn aiheutti peruskoulun ensimmäinen opetussuunnitelma, jossa käsityön viikkotunnit yläasteella putosivat seitsemästä kahteen. Tuona aikana Pirkko toimi ylitarkastajan työn ohessa Helsingin käsityönopettajaopiston tuntiopettajana ja yhdessä opiskelijoiden kanssa hän valmisti sellaisia opetussuunnitelman mukaisia töitä, joilla voitiin ensin kokeilla ja sitten osoittaa, mitä kahdessa vuosiviikkotunnissa on mahdollista tehdä.

Kohti uutta tieteenalaa

Käsityön aseman vähäinen koheneminen alkoi 70-luvulla ja välitön uhka sen poistamisesta hälveni antaen työrauhan opetussuunnitelman kehittämiselle. Pirkon lisensiaattityö valmistui 1975 ja väitöskirja 1983. Kysymys oli taidon oppimisen ja käsityön prosessin luonteen selvittämisestä. Tutkimusaineisto oli ylitarkastajalle mahdollista koota kehittämistavoitteisiin sitoutuneista kouluista eri puolilta maata. Aineistoa oli lopulta koossa 20 eri koulusta ja noin 500 oppilaan töiden tuloksista. Niistä syntyi vahva näyttö siitä, mistä taidossa – erityisesti käsityötaidossa - on kyse. Väitöstyön rinnalla Pirkko teki kyselyn myös kansalais- ja työväen opistojen opiskelijoille kysyen, kumpi on tärkeämpää, prosessi vai produkti? Ajatus oli vastaajille aivan uusi. Tulokset kertovat, millaisia arvoja ja asenteita käsityön kaltaiseen ilmiöön kohdentuu.

Näitä tutkimustuloksia hän esitteli vieraillessaan Amerikassa ASLA -stipendiaattina 1980-luvun alussa. ”Siellä ei ollut prosessin merkityksestä hajuakaan, eikä taida olla kunnolla vieläkään. Amerikkalaisten arvot ovat kovemmat ja lisäksi he katsovat olevansa aina oikeammassa kuin muut”, hän toteaa. Pirkon ajatukset ja tutkimukset herättivät kuitenkin kovasti kiinnostusta ja nykyään käsityötiede – sekä prosesseja että produkteja ja niihin kohdistuvia arvoja, merkityksiä ja asenteita tutkivana tieteenä - on kansainvälisestikin tunnettua.

Juuri tuo prosessiajattelu johti kohti käsityötiedettä. Tieteenala perustettiin Helsingin yliopistoon v. 1982, mutta ensin tekstiilioppi-nimisenä. Pirkko siirtyi yliopistoon v. 1986 ryhtyen heti sen jälkeen toimiin alan nimen muuttamiseksi käsityötieteeksi, jotta sille saataisiin laajempi perusta ja jotta sen merkitys sekä prosesseja että produkteja koskevana tieteenalana selkiytyisi. ”Opiskelijoilla oli suuri merkitys tutkimustyölleni. Illat kirjoitin ja päivällä testasin teorioitani heidän kanssaan” Pirkko kertoo. Näistä yhteispohdinnoista syntyi myöhemmin kirjat ” Käsityön ja muotoilun teoreettiset perusteet” vuonna 1993 ja ”Tutkimisen taito” vuonna 1996. Ison väännön jälkeen tekstiilioppi muuttui käsityötieteeksi 1989, sitä oli edeltänyt kolmen vuoden vakuuttelu aiheesta. Pirkko muistelee erityisellä kiitollisuudella professori Ilkka Niiniluotoa, joka oli todennut, että jos meillä kerran on hoitotiede, ei käsityötieteellekään voi olla estettä.

Ajan hengessä

”Se, että Suomi-palkinto tuli nimenomaan käsityötieteelle, ei ollut sattumaa. Se on osoitus siitä, että käsityölle on tänä aikana tilausta”, Pirkko jatkaa. Palkinnon perusteluissa tähdennetään taito- ja taideaineiden merkitystä lapsen kehitykselle ja todetaan, että käden taidot tukevat kaikkien muiden aineiden oppimista. Pirkko puhuu taitokulttuurista, jonka käsitteen alle käsityökin asettuu. Koulussa opetettavat taidot hän jakaa kolmeen lohkoon, joista ensimmäinen on taidon ja ajattelun yhdistäminen, toinen tekninen osaaminen ja ymmärtäminen ja kolmas taidon eettinen puoli.” Jos taidon harjoittaminen otetaan koulusta pois, lohkaistaan ihmisen kehittymismahdollisuuksista iso osa”, Pirkko toteaa. ”Taitoa ei opita kirjasta lukemalla, eikä mikään muu aine pysty sitä yhtä monipuolisesti opettamaan.”

Hän palaa edelleen väitöskirjansa aineistoon, joka muun muassa osoitti, miten oppilaan sosiaalinen asema luokassa vaikuttaa hänen käsitykseensä omasta osaamisestaan. Pirkko nostaakin esiin yhteisöllisyyden, jota hän pitää tässä ajassa entistä tärkeämpänä. ”Olemisen ja elämisen solmukohtia voisi purkaa käsityön tunneilla. Aineen terapeuttinen puoli voi olla yksi sen vahvuuksista”, hän jatkaa. Internetin tarjoamaa yhteisöä hän ei väheksy lainkaan, ” Nuoret elävät blogosfäärissä! Mennään siis sinne missä he ovat”.

Pirkko Anttila jatkaa edelleen työtään monien hankkeiden parissa. Oman energiansa lähdettä hän ei osaa nimetä. ”Olen aina vaan niin innostunut kaikesta”, hän nauraa. Pirkon uskomattoman monipuoliselle työuralle on vaikea löytää vertaista ja odotammekin innolla tulevia muistelmia, jotka hän on jo suunnitellut kirjoittavansa - kunhan vain aikaa sille työlle järjestyy. Pirkon huikean uran saavutukset, kirjat ja julkaisut on listattu hänen kotisivuilleen osoitteeseen www.akatiimi.fi

Lue myös Pirkko Anttilan kolumni lehdestä 2/2009 .