Kolumni

Onpa tämä kulunut kevät ollut käsityöihmisen kannalta katsoen kulta-aikaa. Ei mene päivääkään, ettei radiossa, TV:ssä, päivälehdessä, viikkolehdessä tai muussa mitä merkillisimmässä mediassa julkaista jotakin juttua, jossa käsityön tekemiseen hurahtaneet ihmiset kertovat toimittajille innostuksesta hehkuen elämyksistään lankojen, lautojen, puikkojen ja vasaroiden maailmoissa. Ja nyt keväällä 2009 tuntuu siltä, että tekstiviestijuttujen ja muiden typerien asioiden edelle alkaa systemaattisesti mennä uusi, ennenkuulumaton asia: innostuksen hehku käsityöhön toimittajien omasta maailmasta käsin, ei enää ulkoapäin katsellen ja ihmetellen vaan sisäisesti sitä ymmärtäen.

Kiitos, toimittaja Heljä Salonen, joka toteat kolmas huhtikuuta Iltalehdessä otsikolla ”Totta kai teen käsitöitä”, miten käsitöiden tekeminen yhdistää luovuuden ja toiminnallisuuden, antaa yksintekevälle rauhaa olla itsekseen, mutta jossa ystävien kesken voi oppia niin paljon uutta, miten käsityö koskettaa kaikkia aisteja ja kuinka käsityö antaa tunteen elämänhallinnasta ja nivoo tekijänsä jopa osaksi sukupolvien ketjua. Ja paljon muutakin hyvää ja tärkeää sinä kirjoitat.

Ja tänä aamuna, neljäs huhtikuuta meni melkein aamukahvi nurin kun Helsingin Sanomien kulttuurisivulta katselee isossa kuvassa harjoitussalinsa lattialla istuen tanssikoreografi Alpo Aaltokoski ja virkkaa esiintymisasuaan koreografiaan ”Tärkeintä on olla”. Eikä vain hän, vaan kuten toimittaja kertoo, salin seinustoilla istuskelee useampikin virkkuutyöhön keskittynyt miestanssija. Aaltokoski kertoo, ettei kysymys ole vain virkkaamisesta, vaan kyseessä on ihmisyys. Tärkeintä on olla. Ja siihen tämä tekeminen pysäyttää. Kysymys ei ole suorittamisesta eikä tehokkuudesta. Kiitos toimittaja Leena Pallari, että teit tämän tärkeän jutun ja näin tärkeälle paikalle maan suurimman päivälehden kulttuurisivulle melkein koko sivun kokoisena.

Tämmöinen näky nostaa melkein kyynelet silmiin. Onkohan niin, että käsityössä nähdään viimeinkin jotakin muutakin kuin vain ne väkisin väännetyt pannulaput ja pudonneet silmukat? Onko siitä näinä vaikeina laman aikoina suorastaan elämän pelastajaksi? Olemmehan me käsityönopettajat, jos ketkä, tämän aina toki tienneet, mutta kuka nyt meihin on uskonut. Pahalta on ainakin tuntunut, kun kerta kerran jälkeen on kävelty yli, puhuttu pilkallisesti, on koettu milloin minkäkinmoista syrjintää. Me olemme kohdanneet tämän yli- ja ohikävelyn milloin pienten lasten, murrosikäisten, vanhusten, maa­seudun syrjäkylien asukkaiden, vammaisten tai yleensä elämän valtapoluilta syrjässä kulkevien pii­rissä tehdyssä työssä. Koulujen virkoja on lakkautettu, kansalaisopistoista on vähennetty määrärahoja ns. parempaan tarkoitukseen ja työtuvilta on sanottu tilojen vuokrasopimuksia irti ja annettu tärkeämpään ja tehokkaampaan toimintaan. 

Nyt näyttää siltä, että olemme saamassa median kiinnostuksen heräämään. Käsityö onkin yhtäkkiä salonkikelpoinen puheenaihe. Voiko tämän asian tärkeyden oivaltaminen myös kovassa yhteiskunnassa ja taloudellisten paineiden puristuksessa lopultakin olla totta?  Ja ennen kaikkea: olisiko mahdollista, että käsityön syvällinen henkistä kasvua, psyykkistä hyvinvointia, elämänhallintaa ja luovuutta kehittävä merkitys nähtäisiin myös niin, että käsityö ymmärretään yhtenä opetussuunnitelman keskeisistä sisällöistä – ei ainoastaan pienenä terapeuttisena kevennyksenä lukuaineitten sekaan. Että ymmärrettäisiin, miten 2000-luvun maailmassa tulee olemaan kysymys paljon muustakin kuin vain tekniikan ja talouden kovista arvoista. Että tulee olemaan kysyntää kyvystä elää ihmisiksi tässä niukkenevien luonnonvarojen maailmassa. Tulevaisuudessa tarvitsemme yhä selvemmin kykyä eettisesti ja ekologisesti oikeisiin ja kestäviin ratkaisuihin – emme ainoastaan asioista tietämistä, vaan myös niiden tekemistä oikein, hyvin ja kauniisti, kuten jo Aristoteles asian aikoinaan ymmärsi ja sanoi. Sehän juuri on käsityössä ja käsityön opetuksessa se keskeinen asia. Ehkä saamme tämän viestin menemään perille myös siihen ryhmään, joka tekee ratkaisuja koulujen opetussuunnitelmasta – taas kerran.

Lue myös Suomi-palkinto Pirkko Anttilalle