Kaija Mäkelä toteutti unelmiensa 50-vuotissyntymäpäivän: yhteisnäyttely elämän tärkeiden käsityöystävien kanssa. Tampereen Verkarannassa 26.3–19.4 esillä ollut Naisten kutsut esitteli “rajattomia” käsityöteoksia, joita olivat Mäkelän lisäksi tehneet hänen opettajansa, tilkkutyöystävänsä sekä survokirjojaporukka Valkeakoski-opiston käsityön taiteen perusopetuksesta.

Näyttelyn avajaisten lämmin ja iloinen tunnelma houkuttelivat Valkeakoskelle selvittämään mistä käsityön ilo, tekemisen rohkeus ja yhteisöllisyys synnytetään. Survokirjojien kuuden vuoden rupeamaa juhlittiin saunomalla – ja tekemällä käsitöitä.

Käsityömatkalla naisten kutsuihin

Tamperelainen Kaija Mäkelä on harrastanut käsitöitä koko ikänsä. Päivisin sovellussuunnittelijana työskentelevälle käsityöstä on “kuin huomaamatta” tullut elämäntapa, joka on elintärkeä oman jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta. Käsityössä näkee työnsä jäljen, syntyy jotakin konkreettista, silmin havaittavaa ja käsin tunnusteltavaa. Kun Mäkelä uupui työssään, värjääminen piti pinnalla. Värjätessä huomasi, että prosessi itsessään riittää, mitään tuotetta ei tarvitse tehdä. “Matkalla olo on se merkityksellinen asia”, Mäkelä kiteyttää.

Prosessikeskeinen ja kokeileva ilmaisutapa houkutteli Mäkelän Valkeakoski-opistolle Maarit Humalajärven oppiin ensin lyhytkursseille ja sitten taiteen perusopetukseen. Perusopetuksen ensimmäinen vuosi kului vähän samaan tapaan kuin millä tahansa käsityökurssilla. Ryhmähenki syntyi ensimmäisen lukuvuoden jälkeen kesäisellä opintomatkalla Tartoon ja Setukaisten maahan, jolloin oli aikaa tutustua muihin kurssilaisiin ja keskustella opinnoista. Toisen vuoden jälkeen kesäleirillä yhteisö keksi itselleen nimen: “survokirjojat”. 

Nimi syntyi, kun Humalajärven kirjonnan tehtävänanto “annatte vaan mennä” ei oikein auennut. Joku keksi muotoilla toisin: “Siis survotaan vaan menemään!”. Valkeakosken illassa naiset kuvaavat survokirjontaa työtavaksi, jossa “kaikki on sallittua” ja “voi tehdä miltä tuntuu”. Joku naisista heittää ilmaan, että survokirjonta on “vastaan kaikkea kaunotaiteellista”. Sillä taidetaan viitata ikiaikaiseen makukasvatukseen, jota käsityönkin piirissä on yritetty harrastaa.

Prosessin lisäksi survokirjojat puhuvat yhteistyön voimasta. Toisilta saa ideoita ja voimaa jos itsellä ei energia riitä. Iloinen survokirjojajoukko on selvästi hitsautunut yhteen. Toisten lauseita jatketaan sujuvasti ja puheessa vilisee käsityömatkalla syntyneitä käsitteitä. Kuten nyt silkin rispaaminen. Opettaja Humalajärveltä tivataan pilke silmäkulmassa, koska hän pitää kauan toivotun “polyesterin monet mahdollisuudet” -kurssin.

”Katsokaa miten hieno vihreä tuli punasipulista!”, Maarit Humalajärvi iloitsi. Lääkärintakkien uusi elämä.

Kokeilevaa käsityöilmaisua

Maarit Humalajärvi on opettanut tekstiilitöitä Valkeakoski-opistolla liki 30 vuotta. Humalajärvi on  näkyvä käsityövaikuttaja erityisesti käsityön taiteen perusopetuksen kentällä. Teos Käsityö koskettaa ilmestyi vuonna 1999 yhdessä Marja-Liisa Seilon kanssa ja vuonna 2006 Ritva Aallon ym. kanssa toimitettu Taiteesta käsin: käsityön taiteen perusopetus aikuisille. Vuonna 1994 Humalajärvelle myönnettiin Kansanvalistusseuran palkinto tekstiilityön kehittämisestä ja vuonna 2007 hänet valittiin vuoden Frederikaksi. Humalajärvi on osallistunut lukuisiin näyttelyihin ulkomaita myöten muun muassa Pisto-nimisen ryhmän kanssa.

Humalajärvi kertoo tienneensä jo viisivuotiaana, että hänestä tulee käsityönopettaja. Kun luokkatoverit kamppailivat nihkeiden silmukoiden kanssa, Humalajärvi ihmetteli “miksi noin täytyy tehdä kun käsityö on niin kivaa”. Käsillä tekemisen ilo onkin ollut Humalajärven opetuksen tavoitteena.

Taiteen perusopetuksen opettamisen Humalajärvi aloitti jo 80-luvun lopulla ensin tuotesuunnittelupainotteisilla kursseilla. Hän kertoo ajatelleensa, että “naisilla on valmiuksia tehdä omaperäisiä tuotteita eikä vain mallin mukaan”. Maarit on yli viisitoista vuotta vetänyt taiteen perusopetuksen ryhmiä ja kouluttanut tukun käsityöilmaisijoita ja -taitajia.

“Kokeileva käsityöilmaisu” on Humalajärven käsityön taiteen perusopetusta kuvaamaan kehittämä käsite, jossa korostetaan prosessia produktin sijaan. Keskiössä on kokeva, kokeileva ihminen. Humalajärvi haluaa saada oppilaansa ymmärtämään, että käsityössäkään oleellisin ei ole tekniikka tai tuote, vaan prosessin aikana syntyvä ymmärrys ja oppiminen. Humalajärvi korostaa, että prosessimaisessa opetuksessa opiskelijalle pitää antaa tilaa. Tärkeää on myös kannustaa opiskelijaa viemään työtään aina askeleen eteenpäin.

Naisten kutsuilla

Mäkelä on kiitollinen äidilleen, joka opetti, että “mitä tahansa voi tehdä itse kun vain tarpeeksi haluaa”. Harrastajia kokoava yhteisnäyttely syntymäpäivien kunniaksi ei onnistuisi jokaiselta. Näyttelyiden pitäminen on Mäkelälle tosin “no problem”. Sisarkin on kuvataiteilija ja käsityöystävien kanssa on pidetty lukuisia näyttelyitä. Naisten kutsuja Mäkelä muhitteli kuitenkin kymmenen vuotta.

Mäkelän motiivi pitää näyttelyjä on kaikille käsityönopettajille pohtimisen ja kehittelemisen arvoinen. Tärkeintä ei ole esitellä tehtyä vaan synnyttää katsojissa oivalluksia. Mäkelän mukaan palkitsevinta on se ilo ja innostus jonka oivaltaja näyttelyssä saa. Hän kuvaa, miten “aina on niin mieletön tunne, kun joku innostuu teoksista tai tekemisen tavasta ja haluaa kokeilla itsekin”.

Näyttely ei olekaan ensisijaisesti esittäytymisen paikka vaan yhteisöllinen tila. Mikään (käsityö)teoshan ei synny muusta maailmasta eristyksissä. Teokset ovat aina tulkintoja yhteisestä, kulttuurisia kommentteja ja puheenvuoroja. Nykyisin teoksia tehdään yhä useammin yhdessä. Mäkelän ajatusta seuraten näytteilleasettajat ovat jakajia, käsityökulttuurin moderaattoreita, joilla on mahdollisuus nostaa jokin asia keskusteluun.

Nykytaiteessa on tavattu korostaa katsojan kokemusta, mutta Mäkelän ajatusta seuraten näyttelykäsitystä voi laajentaa kokijasta osallistujaan ja yleisöstä yhteisöön. Näytteilleasettajathan eivät pysty ennakoimaan, mihin suuntiin heidän puheenvuoronsa kehkeytyy.  Kävijät oivalluksineen kuljettavat ideoita uusiin suuntiin ja jakavat niitä edelleen. Yhteinen käsityömatka voisikin sopia myös näyttelyn metaforaksi.

Viesti vietäväksi

Survokirjojien viesti käsityönopettajille voisi kuulua: Tuotteiden lisäksi opetuksessa pitäisi panostaa rohkeammin prosessiin. Onko aina tarpeellista tehdä jokin tuote? Survokirjonnassa mennään syvälle prosessissa, mutta ei juututa pelkkään tekniseen taituruuteen tai harmonisen värimaailman tavoitteluun. Kuten vaikka purjehduksessa, käsityössäkin tärkeää on matkalla olo. Miksi päristellä paikasta a paikkaan b kiivaalla vauhdilla, kun voi nauttia myös vaihtelevista maisemista? Kokeileva käsityö on yksi varteenotettava näkökulma käsityöhön, jota myös opettajankoulutuksessa soisi esiteltävän.

Epäilyttääkö käytännön toteutus? Valkeakosken esimerkki ainakin on rohkaiseva. Humalajärven mukaan Valkeakoskella on kasvettu pitkäjänteiseen prosessuaaliseen tekemiseen myös muilla käsityökursseilla. Kursseille tullaan yhä harvemmin valmiiden tuoteideoiden kanssa. Ensisijaisesti odotetaan kokemuksia, elämyksiä ja oivalluksia. Valkeakosken kokeilevat kurssit ovat hyvin suosittuja. Taiteen perusopetuksen käsityössä täysin oppineet survokirjojatkin suunnittelevat huhtikuisessa “päättäjäissaunassa” jo ensi syksyn opintoja.