Materialistin vaatehuoneessa

Kankaita on monissa monissa sievissä pinoissa - kaikki värijärjestyksessä, jotta olisivat mahdollisimman suuri ilo silmälle. Punavoittoiset kankaat ovat omassa läjässään vieressään vihertävät. Sanottava on, että vaikka en olekaan punaisen ylin ystävä, vihreä kangaspino hehkuu vieläkin mehevämpänä ja houkuttelevampana tuon punaisen pinon kyljessä. Vastavärien yhteispeliä ei pidä koskaan mennä aliarvioimaan! Toisella hyllyllä on siniset, harmaat  ja ruskeat - ah mikä nostalginen harmonia! Puuvillakankaita nuo ovat enimmäkseen, muutama hieno pellava joukossa, kotoisaa villaakin löytyy ja myös muutama ihanan kevytmielinen silkki. Kangaspinoissa vuorottelevat iloisesti monenkirjavat kuosit ja struktuurit, muutama kangas on niin jännittävä pinnaltaan, että on ihan välttämätöntä koitella niiden tuntua. Sävyjä on tietysti paljon - olemme nimittäin kangashamsterin armaiden kokoelmien äärellä. Itse asiassa olemme kangasmaanikon vaatehuoneessa, jossa vaatteita on juuri ja juuri tarpeiksi, mutta kankaita, oijoi, niitä löytyy sitäkin enemmän - arkitarpeiksi on vallan ylenpalttisesti, jotain myös juhlaan ja myös lahjatarpeiksi löytyy kangasta. Tuo kangastaivas on siis minun, ja kehtaan myöntää, että olen sananmukaisesti ihan mahdoton materialisti. Ainakin mitä kankaisiin tulee.

Laitoin kankaat ajatuksella noin sievästi hyllyille, että niitä katsellessani syntyisi mahdollisimman monta inspiraation puuskaa. Laitoin ne myös esille siksi, etten unohtaisi niitä, sillä suuressa joukossa aina joku tahtoo jäädä vähemmälle huomiolle. Siksikin panin kankaat hyllyille, enkä laatikkoon, jotta aina ohikulkiessani muistaisin, mitä mistäkin kankaasta piti ommella, sillä lähes jokaiselle kankaalle todella on suunnitelma. Toivon, että nuo suunnitelmani aina vaan jalostuisivat, kun vilkaisen kankaita ohikulkeissani, siksikin ne ovat hyllyillä. Osan on tosin pakko olla laatikoissa, sillä vaatehuoneeni on, no, vaatehuone, tiedäthän, suomalaisen kodin perusvaatehuone. Laatikoiden kätköissä saavat piileskellä peruskankaat: yksiväriset puuvillat, vuorikankaat ja sen sellaiset vähän tylsemmät, mutta kuitenkin perin tarpeelliset tapaukset. Vielä on pari yllätyslaatikkoakin. Ne ovat sellaisia, johon viikkaan viimeiset hankinnat, jotka eivät soinnu tai mahdu värikoordinoituun hyllyyn, ja joita penkoessa vaatehuoneesta kajahtaa silloin tällöin iloinen kiljahdus. Yllätyksellisyydessä on puolensa.

Mutta ehdinkö ommella mitään noista lukuisista kankaista? Ehdinkö vain suunnittelemaan ja kuvittelemaan, ja sillä välillä vain täydentämään varastoani uusilla houkutuksilla? Monta työtä on mielessäni kesken, ja kangaspinot senkun vaan kasvaa. Milloin saisin järjestettyä aikaa niiden todelliseen työstämiseen. Sillä vaikka kangas on hyvinkin kaunis omassa pinossaan, on sen kuitenkin mielekkäämpi olla saksien haukattavana, paininjalan alla, silitysraudan kuumassa syleilyssä sekä lopulta vaikkapa vaatteen muodossa tekijänsä ilona sekä muidenkin ihasteltavana.

No, tänään järjestin aikaa itselleni, ompelulleni. Hivutin varovasti harmaiden pinosta silkkisen sifonkikankaan, jonka tulevasta muodosta minulla oli selkein visio ja kaavakin sattui olemaan valmiina työhön. Uuden mekon jo tarvitsenkin! Silitin kankaasta hennot taitokset pois ja asetin kaavat ajatuksella kankaalle. Sifonki tahtoi hiukan näyttää omaa luonnettaan saksien alla, mutta tottuneena leikkaajana ja diplomaattisuudestani tunnettuna touhuajana taltutin ruskeapilkullisen harmaan sifongin ja sain kappaleet leikattua. Sitten soi puhelin, vastasin ja juttelin, kaivelin samalla kalenteria todetakseni, että kiirettä pitää, ja keitin teevettä. Vasemmalla kädellä siinä sitten yritin merkitä muutamien kaavamerkkien paikkaa siinä onnistumatta, sillä sifonki luisteli kaavapaperin alla vastustellen merkkiliidun kitkaista pintaa. Vilkuilin kelloa ajatellen mitä muuta tälle illalle pitäisi vielä ehtiä. Lopetin puhelun ja säntäsin kauppaan kassan harmiksi juuri ennen sulkemisaikaa. 

Kaupasta kotiin päästyäni koirani oli innostunut sifongin rippeistä, valo oli käymässä vähiin ja minulla oli piinaava nälkä. Kuten moni teistä varmasti hyvin tietää, ompelupuuhissa herkästi unohtuu syödä. Tunsin jo mekkoprojektin pikkuisen hajoavan käsiini tältä erää, kun voitelin paahtoleipää marmeladilla ja ymmärsin tuntien loppuvan tämän vuorokauden puolelta. Vaihtoehtoina olisi ihanan dekadenttia yöompelua, jonka seurauksena olisi seuraavana päivänä vakavia hankaluuksia työssäjaksamisessa, tai ompelun jättäminen sikseen, projektin pakkaaminen keskeneräisten koriin, ja jatkaminen sitten, kun siihen luontevasti tarjoutuisi mahdollisuus - määrittelemättömän ajan päästä siis.

Tällä kertaa alistuin arjen järkevään ja kokolailla vaihtoehdottomaan tahtoon, ja pakkasin sifongit ja vuorikankaat vielä koriin. Työ jäi kesken, enkä tiedä ihan tarkkaan, milloin saan sen valmiiksi. No, kangaspinossa on yksi kangas vähemmän nyt, ja projektikorissa yksi työ enemmän. Kangashyllyssä vapautui paikka uudelle löydölle. Ja keskeneräisten korissa muhii yksi mieltä vaivaava työ lisää. Mutta pian sen teen loppuun, vannon. Tuota mekkoa tarvitsen kohta. Sifongin rippeet saavat jäädä yöksi lojumaan lattialle. Oikeastaan ne ovat aika kauniita. 

Kirjoittaja on suositun Pretty Gingham -blogin pitäjä.