”Istutaans keinuttelemaan”

Tampereen museoiden kokoelmissa on useita vanhoista turkinvöistä koottuja keinutuolinmattoja 1800-luvulta.
Koukutun maton keskiosan päälle on kirjottu ristipistokuvioita ja reunat on virkattu pitkittäin polvekemaisin kuvioin. Matto on Espoosta Bensulsin talosta 1800–1900-lukujen vaihteesta. Espoon kaupunginmuseon kokoelmat.
Kaksi helmipoimintapintaista keinutuolinmattoa 1950-luvulta. Yksityisomistus.

 

Keinutuolinmatto on tutkimuskohteena lähes neitseellinen ja sangen mielenkiintoinen käsityö. Kauneudenkaipuu, mukavuudenhalu ja erilaiset käsityötekniikat ovat muokanneet tämän kodinsisustuksen kunniaistuimen ulkonäköä maassamme jo yli sadan vuoden ajan.


Mikä ihmeen keinutuolinmatto?

Työhöni Espoon kaupunginmuseossa kuuluu Talomuseo Glimsin vuotuinen kesä- ja talvitekstiilien vaihto. Muun muassa keinutuolien päällä olevat istuinsuojat vaihdetaan vaaleista kesäisistä malleista syksyllä pehmeisiin, villaviin ja värikkäisiin suojiin.

Jo vakiintuneiden vaihtokäytänteiden tueksi tarvitsin tutkimuksellista vahvistusta ja uusia näkökulmia. Halusin selvittää mattojen ajoitusta sekä materiaalien ja käytettyjen tekniikoiden tai koristeellisuuden alueellisia eroja. Oli hämmästyttävää huomata, että sisustuksellisesti niinkin näkyvään tekstiiliin kuin tuolinpeitteeseen liittyvää tutkimustietoa oli erittäin niukasti olemassa.

Leena Sammallahden ja Marja-Liisa Lehdon kirjan muotoon tehty tutkimus, Kalusteita kamareihin, tutustutti erilaisiin keinutuolityyppeihin. Keinutuoli oli maassamme 1800-luvun puolivälissä lähinnä porvariskotien ja suurehkojen vauraiden talojen tupien, salien ja kamareiden uutuus, joka yleistyi 1900-luvun alun vuosikymmeninä.

Kaupungistumisen myötä ja kaupunkiasuntojen pinta-alan pienuuden vuoksi keinutuolin käyttö olo- ja arkihuoneissa väheni, vaikka pieniin hellahuoneisiinkin pystyttiin keinutuoli mahduttamaan. Myös sisustustyyli-ihanne muuttui. Kuitenkin vielä 1960-luvulla moni 50-vuotias saattoi saada lahjaksi keinutuolin ja siihen liitetyn keinutuolinmaton.

Museokokoelmien äärellä

Aino-koti -säätiön myöntämän tuen avulla saatoin tutkia suomalaisten museoiden tekstiilikokoelmien keinutuolinmattoja ja arkisto- ja valokuvakokoelmia.

Tämän lisäksi sain haastattelumateriaalia, ystävällisiä yhteydenottoja ja apua useista museoista ja yksityishenkilöiltä. Satojen säilyneiden keinutuolinmattojen lisäksi on museoiden kokoelmissa säilynyt useita satoja suomalaisten tekstiilitaiteilijoiden keinutuolinmattoluonnoksia.

Puettu keinutuoli – käsityötä moneen makuun

Museokokoelmien keinutuolinmatot ajoittuvat 1870–1970-luvuille. Vanhimmat matot ovat olleet eri tavoin kirjottuja (vapaa pistokirjonta, laaka- ja ristipistot), kirjovirkattuja, ryijynukin nukitettuja ja koukuttuja kuvioinnin sijoittuessa pitkittäin maton keskialalle.

Uudemmat matot ovat puolestaan olleet eri tekniikoin kudottuja (täkänä, vakoraanu, loimiripsi), tuftattuja ja valkovirkattuja. Vanhimpien mattojen päädyissä on usein 1800-luvun lopun sisustukseen sopiva ja näyttävä koristehapsutus. Joskus peiton oheen oli valmistettu niskatyyny.

Kokoelmissa on säilynyt muun muassa Minna Canthin kirjoma keinutuolinmatto, Fredrika Runebergille lahjaksi tuotu komea ristipistoruusuin kuvioitu matto vuodelta 1872 sekä Suomen ensimmäisen naismaisteri Anna Irene Åströmin Uno Cygnaeukselle neuloma keinutuolinmatto 1860–1880-luvulta. Matto on punavalkoisista verkkopatenttineuloskaitaleista yhteen ommeltu.

Mainitsemisen arvoinen on myös Helmi Vuorelma, joka aloitti uransa vuonna 1909 valmistamalla ja myymällä keinutuolinmattoja. Vaikka keinutuolinmatto ei ole ollut Vuorelman päätuote, on yrityksen loimiripsisidoksinen mattomalli muunnelmineen levinnyt vuosikymmenien aikana laajalle maassamme.

Erityisen suuren vaikutuksen tekivät Tampereen ja Porin sekä Jyväskylän talletetut kirjovirkatut matot. Ne on valmistettu ompelemalla tai virkkaamalla yhteen vanhoja uskomattoman komeita kirjovirkattuja turkinvöitä. Toisena näyttävänä ryhmänä ovat veikeän muhkeasti villalangoin tuftatut matot 1930–40-luvuilta eri puolilta Suomea.

Suomalaiset ovat saaneet malleja muun muassa Oy Neovius Ab julkaiseman Neule ja virkkaus -lehden sekä Kotiliesi-lehden välityksellä. Myös Ornamo ja Suomen Käsityön Ystävät välittivät taiteilijoiden (muun muassa Ingegerd Eklund, Impi Sotavalta, Kirsti Ilvessalo ja Viola Gråsten) malleja. Hämeenlinnan Wetterhoffilla työskennelleet Laila Karttunen (1920–1940-luku), Ester Ax-Tokkola (1930-luku) ja Ester Perheentupa (1920–1940-luku) suunnittelivat istuinten suojia ja keinutuolinmattoja.

Vaikka lähes kaikki tutkimuksessa löydetyt matot ovat olleet yksilöllisiä käsitöitä, on poikkeuksiakin. Etelä-Pohjanmaalla sijainnut Sompin kutomo valmisti keinutuolinmattoja käsiteollisesti. Tekstiilit myytiin osin vähittäismyyjien avulla ja osan yrityksen omistaja Vilho Iso-Somppi kauppasi markkinoilla. Sompin kutomo valmisti erityisesti helmipoimintapintaisia kudottuja mattoja. Kutomo lopetti toimintansa 1950-luvun lopussa.

Rahavarojen keruuta ja palkintoja

Keinutuolinmatot toimivat muiden käsitöiden ohella työväenyhdistysten, uskonnollisten yhdistysten, ompeluseurojen ja naisyhdistysten varainkeruun välineinä. Yhteisin käsityöponnistuksin kerättiin varoja muun muassa köyhien avustamiseen, poliittiseen toimintaan ja naisasialiikkeen hyväksi.

Matot mainittiin monien sanomalehtien arpajaisilmoitusten voittoina vielä 1800-luvun lopussa ja useissa maatalous- ja käsityönäyttelyissä jaettiin rahapalkintoja ansiokkaista keinutuolinmattototeutuksista


Kirjoittaja on Espoon kaupunginmuseon intendentti, joka tutkii suomalaisen keinutuolinmaton valmistus- ja käyttöhistoriaa.

 

TEKSTI JA KUVAT SUVI KETTULA