Kahloa katsomassa
Lontoossa on paljon nähtävää, lukemattomasti keikkoja, esityksiä ja näyttelyjä, mutta niin on ihmisiäkin. Minulla kesti pitkään tajuta, että jos johonkin tapahtumaan haluaa varmasti päästä, liput pitää ostaa heti kuin on mahdollista. Ison kaupungin ja valtavien ihmismäärien noidankehä on, että mielenkiintoisia tapahtumia on koko ajan, mutta tapahtumiin on myös hurjasti tulijoita. Toisaalta, suuri määrä väkeä varmistaa sen, että marginaalisemmillekin tapahtumille riittää yleisöä.
Yhdessä vuoden tärkeimmästä näyttelyistä ei tosin kyse ole mistään pienen yleisön jutusta. Meksikolaiseen taiteilijaan Frida Kahloon keskittyvästä Frida Kahlo: Making Herself Up -näyttelystä Victoria & Albert Museumissa kerrottiin mediassa jo viime vuoden puolella ja kesäkuussa näyttelyä oli avaamassa Frida Kahlosta kertovan elämäkertaelokuvan pääosan näytellyt ja myös elokuvan tuottamisessa mukana ollut Salma Hayek.
Vaikka näyttely on avoinna 5. marraskuuta asti ja aukioloaikoja on pidennetty, näyttely on loppuunmyyty tätä kirjoittaessani (29.9.). Onneksi en tällä kertaa jättänyt lippujen ostamista itselleni tyypilliseen tapaan viime tinkaan, vaan kävin näyttelyssä hyvissä ajoin jo elokuussa. Jo silloin aukioloaikoja oli pidennetty ja näyttelytiloihin hiippailtiin muuten suljetun Victoria & Albert -museon sivukäytäviä pitkin.
Näyttelyä on joissain arvosteluissa kritisoitu siitä, että se keskittyy Kahlon taiteen sijaan Kahlon persoonaan ja henkilökohtaisiin tavaroihin, huulipunista lääketieteellisiin tukikorsetteihin. Kritiikki on nurinkurista, koska Kahlon persoona, nainen taiteilijuuden ja taiteen takana on koko näyttelyn lähtökohta. Näyttely ei keskity Kahlon maalauksiin vaan Kahlon elämään henkilökohtaisten esineiden kautta, jotka ovat esillä ensimmäistä kertaa Meksikon ulkopuolella.
Ymmärtäviä ja ylistäviäkin kritiikkejä on toki näkynyt. Näyttelyä puolustava BBC:n taidetoimittaja Will Gompertz menee analyysissään niin pitkälle, että hänen mielestään Frida Kahlon värikkäässä, omaa taustaansa juhlistavassa, meksikolaisia Tehuana-kansanpukuja ja eurooppalaisia 1800-loppupuolen vaatteita sekä maya-hautalöytökoruja yhdistävässä pukeutumisessa oli oikeastaan kyse performanssista. Näyttelytekstien mukaan taas Kahlo taas itse piti värikästä ja huomiotaherättävää pukeutumistaan hämäyksenä ja naamiona (Appearances can be deceiving), joka vei huomion pois hänen lapsuudessa sairastetun polion ja liikenneonnettomuuden rampauttamasta kehostaan.
Mitä näyttelystä jäi käteen kävijälle, joka on fanittanut Kahloa 15-vuotiaasta asti? Vitriinien äärellä nousi pala kurkkuun, kun taiteilijan fyysinen kärsimys konkretisoitui lukuisten kipsisten ja nahkaisten tukikorsettien kautta. Minusta ihmisen persoonaa on helpompi ymmärtää henkilökohtaisten arkiesineiden kautta ja yhdentekevätkin arkipäiväiset tavarat tuovat henkilön lähemmäksi. Kahlon persoonallinen, eri kulttuureja ja aikakausia yhdistelevä pukeutumistyyli on tuttu maalauksista, mutta kun vaatteita pääsee näkemään luonnossa, näkee myös paljon käytettyjen ja rakastettujen vaatteiden rakenteet, mittasuhteet, kulumat ja korjaukset. Kaikille vaatteet ja korut eivät ole persoonan jatke, mutta näyttelyssä käynnin jälkeen minulle on selvää, että Kahlolle ne olivat sitä mitä suurimmassa määrin.
Elina
Kirjoittaja on valmistunut tekstiilityönopettajaksi Helsingin yliopistosta kymmenisen vuotta sitten, asuu Lontoossa ja tekee sekalaisia hanttihommia kustantamossa. Tällä hetkellä työn alla on paita korallinpunaisesta mohairista.
