Kolumni
Uuteen vuoteen, käsityön kunniaksi
Kuluva vuosi on käsityön kannalta tärkeä ja merkityksellinen, käsityön juhlavuosi, jonka kuluessa käsityötä tullaan juhlimaan urakalla. Täytyy myöntää, että olen juhlavuodesta enemmän kuin innoissani, suorastaan riemuissani: kerrankin käsityöllä on mahdollisuus breikata oikein kunnolla mediassa sekä nostaa profiiliaan luovana toimintana tieteen ja taiteen rajapinnoilla. Tänä vuonna voi ylpeänä sanoa olevansa käsityötieteilijä. Minulle, kuten varmaan monelle muullekin käsityöläiselle ja käsityön tekijälle, tutkijallekin, käsityö ei ole vain puuhastelua, se on elämäntapa.
Tälle vuodelle tein kaksi uudenvuodenlupausta. Niistä tärkeämpi, näin käsityömielessä, on lupaukseni opetella tämän vuoden aikana jokin uusi käsityötekniikka. Lupauksen pitäminen olisi helppoa, jos uuden käsityötekniikan kokeileminenkin laskettaisiin uuden oppimiseksi. Tänä vuonna olen ehtinyt jo kokeilla muutamaa uutta tai uudestaan lämmiteltyä tekniikkaa: alkuvuodesta hurahdin vohvelikirjontaan, nyt vuorossa on eräänlainen jännä tähtivirkkaustyyli. Olen kuitenkin ankaran puritaaninen: pelkkä uuden kokeilu ei riitä, vaan tekniikan on oltava uusi ja se on hallittava hyvin. Kumpaakaan näistä kokeiluista en oikeastaan laske siinä mielessä uuden opetteluksi, sillä vohvelikirjonta on tuttua jo ala-asteen jumppapussukan koristelusta, vaikka en sen koomin olekaan sitä harjoittanut. Tekniikka on kuitenkin niin mekaaninen, että sen laskeminen uuden opettelemiseksi tuntuisi huijaamiselta. Sama pitää paikkansa tämän kiinnostavan virkkaustyylin kanssa, joka on oikeastaan vain erilainen tyyli ryhmitellä puolipylväitä ja nostaa lankaa koukulle. Mitä siis kokeilemaan? Varminta lupauksen pitämisen kannalta olisi opetella jokin aivan ennen kokeilematon käsityötekniikka, esimerkiksi ronkkaus tai verkon kutominen.
Minua kiinnostaisi kovasti opetella jokin uusi lankatekniikka tai vaikkapa jokin tilkkutyötekniikka. Tilkkutyötekniikan voisi helposti laskea uudeksi tekniikaksi, sillä en ole oikeastaan koskaan tehnyt muita tilkkutöitä kuin jotain minimaalisia kokeiluita opiskeluaikoinani. Entä jos tekisin ihan vaan jonkun helpohkon hirsimökkipeiton? Tai sittenkin jonkun vaativamman, trendikkään englantilaistyyppisen kuusikulmioista koostuvan tilkkutäkin? Tikkaisin saumat käsin? Koristelisin linnunsilmillä? Useille projekteilleni käy juuri näin, ne paisuvat jo alkumetreillä massiivisemmiksi kuin olin ajatellut. Sen jälkeen työhön ryhtyminen onkin taas jo astetta haastavampaa ja projektista näivettyy helposti UFO – unfinished object. Unelmointi ja suunnittelu ovat mielestäni kaikista inspiroivimpia työvaiheita, tämänkin peiton kohdalla. Onneksi on Pinterest.
Olen tosissani tämän lupaukseni kanssa, en vain vielä oikein tiedä, mikä olisi sellainen kiinnostava, uusi tekniikka, jonka opettelu – ja siis jonkun kivan työn valmiiksi saaminen – ei olisi haastavaa ja aikaavievää kuin Camino de Santiagon pyhiinvaellus, ja joka inspiroisi minua yhtä paljon kuin lautanauhojen värkkääminen keskiaikaharrastajia. Aion löytää tekniikkani vielä, toivottavasti piakkoin, sillä haluan, että tämä lupaukseni pitää.
Käsityölupauksen lisäksi tekemäni toinen, hieman henkilökohtaisempi, uudenvuodenlupaukseni liittyy kauhtuneeseen kissakuvioiseen yöpaituliini. Tämän vuoden aikana kisu saa vihdoin lähteä kirpparille.
Anna
Anna Kouhia on käsityötieteen jatko-opiskelija, joka työskentelee tohtorikoulutettavana Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian Lahden yksikössä, jossa valmistelee väitöskirjatutkimustaan käsityön merkityksistä ja jaetuista kulttuurikokemuksista.
