Kolumni

Pahan (vai sittenkin hyvän) mielen vaatekaappi?

Ihmisen elintapoja ja kulutustottumuksia luotaavat trendiaineistot ovat jo vuosia heijastelleet hitaan elämän ja kohtuullisuuden ihanteita. Kohtuullistaminen on ennen kaikkea tarkoittanut määrän vähentämistä, oli kyse sitten tavarasta, työnteosta tai kuluttamisesta. Vaatekaapissani olen jo pitkään yrittänyt noudattaa kohtuullistavaa ”yksi sisään, kaksi ulos” -periaatetta, ja siten luopua monista minulle sopimattomista tai vähäiselle käytölle jääneistä vaatekappaleista. Tursuava vaatevuori on vähentynyt, hyllyille on tullut miellyttävästi tilaa.

Eräs ystäväni on vannoutunut tavaran vähentäjä ja minimalisti, joka säännöllisin väliajoin käy läpi yksiönsä – kirjaimellisesti – lattiasta kattoon. Siivousoperaatioidensa aikana hän myös usein laatii erilaisia listoja omaisuudestaan, esimerkiksi vaatteista niiden ostopaikkoineen ja hintoineen. Ystäväni vaatelistausten sekä Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi -kirjan inspiroimana päätin myös itse laskea kaikki vaatteeni, kenkäni ja asusteeni. Tulos on, että minulla on 64 ”vaatetta”: hameita, puseroita, villaneuleita, farkkuja, housuja, t-paitoja, kevyitä jakkuja. Tähän vaatemäärään sisältyvät esimerkiksi tuulihousut, kerrasto, nahkashortsit sekä kaksi juhlamekkoa. Lisäksi minulla on noin 30 erilaista urheiluvaatetta joogaan, uintiin, juoksuun ja sisäpelien pelaamiseen, yhdeksän erilaista päällystakkia, kaksi iltapukua, kylpytakki ja x-määrä erilaisia alusvaatteiksi luettavia pukineita. Vaatekaapissani on siis reilusti toistasataa vaatetta – ja siihen vielä kengät ja asusteet päälle.

Tulos oli sekä hätkähdyttävä että pökerryttävä. Materiaa tuntui olevan liikaa, eikä vaatteiden eettinen ja ekologinen omatuntokaan ollut kaikilta osilta niin puhdas kuin olisi pitänyt. Hyvänä pitämäni vaatekaappi paljastui ahdistusta lietsovaksi, pahan mielen vaatekaapiksi. En edes kyennyt jatkamaan listausta kenkiin, käsineisiin, hattuihin ja huiveihin.

Seuraavana päivänä palasin vaatekaapilleni uusin mielin. Saramäen positiiviseen sävyyn kirjoitetun kirjan tarkoituksenahan ei ollut ahdistaa lukijaa, vaan päinvastoin, auttaa selkeyttämään omaa pukeutumistyyliä ja rakentamaan itselle sopiva, toimiva vaatekaappi. Tarkemmin katsottuna omasta vaatekaapistanihan ei vyörynyt vastaan Saramäen mainitsemia impulssiostoksia tai epäsopivia vaatteita tai vaatteita. Huomasin pikemminkin omistavani vaatteita, joista pidän, vaikka en pidäkään kaikkia yhtä paljon.

Monet 64:sta vaatteestani ovat minulle hyvin läheisiä. Tunnen niiden pinnan ja mittasuhteet, tiedän miten niitä hoidetaan. Moneen vaatteeseeni kietoutuu myös tarina. Joillain vaatteillani on, outoa sinänsä, myös nimi. ”Bussikuskihousut” olen löytänyt Rovaniemen kristillisen kirpputorin ilmaislaarista ja kaventanut itselleni sopiviksi. ”Nukkatirehtööri” on nyppypintainen, harmaa, hieman mahtipontinen t-paita, jonka ostin neljä vuotta sitten ollessani pikkusiskoni kanssa isolla kirkolla kaupoilla. ”Timanttiburkha” on ylisuuri, musta, maailman mukavin villapaita, jonka lankana mustan villalangan seassa kulkee hopeinen lurex-lanka.

Viimevuosien kapselivaatekaappi-projekti, Project 333, jossa kolmen kuukauden ajaksi valitaan 33 kappaleen pukinekokonaisuus, on kutkutellut mieltäni jo kauan, mutta silti en ole kyennyt tarttumaan siihen. Vaatteiden hylkääminen laatikoihin ullakolle tuntuu minusta aivan liian julmalta, sekä itseäni että vaatteitani kohtaan. Mitähän ”mustavalkotakkikin” siitä ajattelisi?

Anna

Anna Kouhia työskentelee tohtorikoulutettavana Helsingin yliopistossa, ja hän valmistelee väitöskirjaansa käsityön jaetuista merkityksistä ja käsitöistä sosiaalisina käytäntöinä.