Taiteilija, helmet ja Harakka

Teksti: Mari Salovaaraa  Kuvat: Virpi Vesanen-Laukkanen

Tekstiilitaiteilija ja kuvataiteen opettaja Virpi Vesanen-Laukkanen tekee Harakan saarella taidetta hitaasti ommellen.

Taiteilijan työhuone sijaitsee Kaivopuiston edustalla Harakan saaressa. Tänä vuonna jää kantaa helmikuussa hyvin, ja lumessa näkyviä jälkiä seuraten pääsee turvallisesti perille. Saarta hallitsee jykevä kivitalo. Oven pielessä tulijaa tervehtii kolkko kyltti, joka kertoo rakennuksen olleen Puolustusvoimien kemianlaboratorio. Vuodesta 1988 se on kuitenkin ollut Harakan taiteilijoiden käytössä.

Vesanen-Laukkanen on tehnyt kiinnostavia teoksia esimerkiksi karkkipapereista ja vanhoista helminauhoista. Töissä on jännitettä: on kitschiä ja kliseitä, mutta myös muistoja ja tarinoita. Teokset syntyvät pikkutarkkana ja hitaana käsityönä, koneella tai käsin ommellen. Vesanen-Laukkanen myös opettaa sivutoimisesti Aalto-yliopistossa ja Helsingin työväenopistossa.

Kuvioita kankaisiin

Taidekäsityöläisen ura ei alkanut ruusuisesti ja hän muistelee koulun käsityöntuntien lapasten neulomisen tuskallisena. Suunnittelu, värien valinta ja materiaalien hankinta oli ihanaa, mutta tuotteiden valmiiksi tekeminen ei onnistunut.

   – En tiedä, miksi ne jäivät kesken. Suunnitelmani olivat kai liian monimutkaisia ja aika ei riittänyt niiden toteuttamiseen, taiteilija naurahtaa.

Vapaa-ajalla Vesanen-Laukkanen kuitenkin suunnitteli ja ompeli mielellään vaatteita itselleen. Hän haki opiskelemaan pukusuunnittelijaksi, ja pääsi Lahden taideteolliseen oppilaitokseen. Siellä hän huomasi, ettei pukusuunnittelu ollutkaan se oma juttu.

   – En tykännyt kaavoituksesta ja semmoisesta. Minua kiinnosti vapaampi tekeminen, ehkä painokangas eniten. Kiinnostuksen herättivät Marimekon 60-luvun värikkäät painokuosit. Ne olivat aivan uutta siihen aikaan, ihan muusta maailmasta kuin aikaisemmat kankaat.

"Teokseni syntyvät usein pisteessä, 
jossa tarina ja materiaali kohtaavat"

Hän pääsi tekstiilitaiteen koulutusohjelmaan Taideteolliseen korkeakouluun, suoritti opinnot taidepainotteisesti ja alkoi tehdä taidetekstiilejä, suuria painokankaita työhuoneellaan Mannerheimintiellä. Sieltä hänet houkutteli Harakkaan työhuonekaveriksi vuonna 1991 toinen tekstiilitaiteilija Aino Favén.

Aluksi yhteisessä työhuoneessa syntyi painokankaita. Käännekohta oli muutto omaan, pienempään työhuoneeseen, jossa ei mahtunut painamaan. Muutenkin Vesanen-Laukkanen alkoi kaivata toisenlaista tekemistä.

   – Jotenkin ajattelu alkoi muuttua – tämä paikka alkoi vaikuttaa, taiteilija kertoo.

Suunta muuttuu

Talvella 2000 Vesanen-Laukkanen osallistui Hiljainen tila -näyttelyllä Harakan taiteilijatalon näyttelykokonaisuuteen. Paikkana oli kaasunaamarilaboratorio vitriineineen ja vetokaappeineen. Hän teki tilaan pienen pyyheliinasarjan, johon kirjoi sanoja. Samaan aikaan otsikoissa olivat Tsetsenian sodan pakolaiset.

   – Ne ihmiset menettivät kotejaan. Vastakohdaksi tälle laboratoriolle, joka on ihmisten tuhoamiseen tarkoitettu, halusin tehdä tilan, jossa on elämää ylläpitäviä ja naisellisia elementtejä. Se oli tärkeä näyttely, siinä tekemiseni suunta muuttui. Aiemmin työni olivat suuria ja värikkäitä, koulutuksen peruja. Sitten taustalla alkoi vaikuttaa enemmän olemassa oleva ja ympäröivä elämä.

Vesanen-Laukkanen tunnetaan karkkipaperikorseteista, joissa yhdistyvät naiseuden ihanat ja haastavat puolet. Nyt hän on innostunut vanhoista helminauhoista. Helmityöt alkoivat, kun Vesanen-Laukkanen osallistui taiteilijatutkijana vuosina 2001–2003 Syreenin taimi -projektiin, jossa hän toimi peruskoulussa luokanopettajan työparina ja koulutti opettajia. Projektissa tehtiin tarinoita kuviksi, ja taiteilijalle tuli tarve työstää omia tärkeitä satukokemuksia lapsuudesta.

   – Pieni Merenneito -työ lähti siitä projektista. Se on minulle tärkeä satu, ja piti löytää tapa, jolla teen sen. Teokseni syntyvät usein pisteessä, jossa tarina ja materiaali kohtaavat, taiteilija kertoo.

Opettajuus on kulkenut koko ajan taiteen tekemisen rinnalla, usein edelläkin. Opettajaksi ryhtyminen ei ollut ajatuksissa alun perin, vaan tuli kuvioihin käytännön, ja rahan tarpeen, sanelemana. Mutta opettajuus oli lopulta paljon muutakin. Vesanen-Laukkanen opetti 14 vuotta lapsia Annantalon taidekeskuksessa. Opettaminen oli kiinnostavaa, ja Vesanen-Laukkanen halusi kehittyä. Hän opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa taiteilijan pedagogiset opinnot ja valmistui kuvataideopettajaksi vuonna 2008. Opettajaopintoja taiteilija pitää merkittävinä myös taiteelleen.           

   – Tekstiilitaiteilijan opinnoista sain aikoinaan muodon, mutta taidekasvatuksen opiskelusta sain kyllä sisältöä. Siellä pohditaan juuri sitä sisältöä ja taiteen merkitystä ihmiselle.

Käsityön aika ja tila

Uusimmat helmihankinnat odottavat työpöydällä paikkansa löytymistä. Itse asiassa helmiä ja muuta töissä tarpeellista tavaraa on koreissa ja purnukoissa joka puolella työhuonetta. Hyllyn päällä on vanhoja matkalaukkuja, joissa on kankaita ulkomailta. Vesanen-Laukkanen pohtii, miksi pitää käsityöstä menetelmänä niin paljon.

   – Se luo oman ajan ja tilan, joka on jotain ihan muuta kuin kaikki ympärillä oleva. Toisinaan deadlinen lähestyessä helminauhojen ompelu on tuskaista ja kiireessä hitaasta työstä nauttiminen on vaikeaa.

   – Mutta silloin, kun voi tehdä niin, että tulee tänne aamulla ja vaan tekee ja tekee. Se on aivan ihanaa. Kun voi vaan antautua sille työlle.

Vesanen-Laukkanen palaa keskustelun aikana useasti Harakan saaren ihanuuteen ja toteaa, että ympäröivällä paikalla ja työhuoneella on suuri vaikutus työskentelyyn.

   – Tämä paikka on sellainen, että täällä ajan käsitys vaan jotenkin muuttuu.

On helppo uskoa. Ikkunasta näkee kaupunkiin, joka on aivan lähellä, mutta kuitenkin saari on oma maailmansa. Täällä on hyvä tehdä. Työpöydän vieressä odottavat seuraavan työn materiaalit. Niistä syntyy jotain syksyksi Turussa, Wäinö Aaltosen museossa, pidettävään tekstiilitriennaaliin.

- - - -

Virpi Vesanen-Laukkanen 9. Tekstiilitaiteen triennaalissa Wäinö Aaltosen museossa

Turussa 28.9.–30.11.2012.