Kolumni
”Teetä-se-itse” ja erään tuolin tarina
Elämäni paras dyykkauslöytö on viime marraskuussa Pasilan pääkirjaston roskalavalta löytämäni Artekin satulavyöpunoksinen nojatuoli. Löytöhetkellä tuoli oli kurjassa kunnossa. Tuoli oli kastunut marraskuun kosteassa säässä, useat satulavyöt olivat rispaantuneet rikki, istuinosaa kannatteleva tappiliitos oli löystynyt ja irronnut kannastaan. Liitos oli kuitenkin ehjä ja käsinojia koristavat rottinkipunokset moitteettomassa kunnossa. Raahasin tuolin ylpeänä kotiin.
Tuoli seisoi kuukauden päivät olohuoneen nurkassa tulevalla paikallaan. Mietin ensin, että olisin itse entisöinyt tuolin ja vaihtanut itse tuolin satulavyöt uusiin. Tulin kuitenkin pian toisiin aatoksiin ja päätin teettää entisöintityön tutulla verhoilijamestarilla, joka muutamaa vuotta aiemmin oli entistänyt myös kirpparilta pilkkahinnalla löytämäni antiikkisen wieniläistuolin. Minä, itsekin käsityöläinen, päädyin käyttämään jo toistamiseen ostopalvelua. Syyt ovat yksinkertaiset: ensiksi, aikani on tutkimuksen vuoksi kortilla; toisekseen, en koe olevani puutöissä kovin hyvä; ja kolmanneksi, halusin välttää tuskaisen turailun ja erinäisten työkalujen ja vyönkiristysvempainten hankkimisen. Ajatus tee-se-itse-nikkaroinnista vaihtui vikkelästi teetä-se-itse-entisöintiin.
Teetä-se-itse ei ole minun keksimäni termi. Törmäsin käsitteeseen aivan hiljattain kestävää elämäntapaa promoavaa Huili-lehteä selaillessani. Toimittaja Laura Pörstin kirjoittamassa ”teetä-se-itse” -juttusarjassa keskitytään erilaisten tavaroiden teettämiseen. Ensimmäiseksi tutustuttiin puusepällä teettämiseen.
Teetä-se-itse -termi on monelta näkökannalta kiinnostava. Yhtäältä se kannustaa kuluttajaa tekemään harkittuja, ekologisesti ja eettisesti kestäviä valintoja ja luottamaan käsityöläisten ammattitaitoon. Se antaa arvon käsityöyrittäjän vahvalle osaamiselle ja ensiluokkaisten materiaalien käyttämiselle, se korottaa käsin tehdyn arvoa ja arvostusta. Se luo kuluttajille syvempiä tuotesuhteita ja auttaa arvostamaan esinettä esineenä, ei pelkkänä tavarana, joka on hetkessä korvattavissa toisella tavaralla. Samalla se saa huonekalumarkettien MDF-hötön ostamisen näyttämään arveluttavalta kuluttamiselta ja bulkkihuonekaluja omistavat kuluttajaraukat eko-sosiaalisesti sivistymättöminä. Teettämisessä häilyy myös tietty elitismin varjo, sillä kaikilla ei todellakaan ole varaa maksaa tonnia ruokapöydästä.
Keskustelu teettämisen mahdollisuuksista on minusta erittäin tervetullut lisä viime vuosina voimistuneeseen kriittiseen kulutusdiskurssiin: laatu tekee määrän tarpeettomaksi. Vaikka kaikilla ei olisikaan varaa teettämiseen, laatuun on nykypäivänä kaikilla varaa. Mäntypuista, hyvää laatutavaraa saa kierrätyskeskuksista ja toripalveluista usein jopa ilmaiseksi.
Olen kiitollinen siitä, että minulla on varaa teettämiseen. Tuolista tuli nimittäin juuri niin hieno kuin olin ajatellutkin. Kaikkea ei tarvitse osata tehdä itse. Kaikkea ei myöskään tarvitse tehdä itse.
Anna
Anna Kouhia työskentelee tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa, ja hän valmistelee väitöskirjaansa käsityön jaetuista merkityksistä ja käsitöistä sosiaalisina käytäntöinä.
