Kolumni

Luoda ja päätellä

Neulon huivia, vaikka en ole lankatekniikkaihmisiä laisinkaan. Sain päähäni kuvitelman huivista – hienosta haaveilijansinisestä ohuenharvasta mohairhuivista. Olin oikeastaan haaveillut sellaisesta jo pidempäänkin, mutta koska kaupoissa ei useinkaan tule vastaan mitään sellaista, josta haaveilen, oli tartuttava puikkoihin. Huivini on ihan vaan ainaoikeinneuletta, vaatimattomasti ja yksinkertaisesti. Kuten jo sanoinkin, lankatekniikat eivät ole vahvin osamisalueeni käsityön saralla. Tunnen kuinka kurkkuani alkaa kuivata jo pelkästään silmäillessäni neuleohjeita, vaikka periaatteessa osaankin lukea niitä. Ajattelin olla kiusaamatta itseäni ohjeilla tällä kertaa, sillä nyt olen hyvin hyvin yksinkertaisen käsityön tarpeessa. Loin puikoille summittaisen määrän silmukoita, enkä edes laskenut, mutta niitä on PALJON, ja aloin neulomaan.

Olen neulonut huivistani nyt jo yli puolet. Se on jo kyllin pitkä, jotta sen kanssa voi hyvin vähän mallailla peilin edessä. Hyvältä näyttää! Se näyttää juuri niin haaveisiin vajonneelta kuin suunnittelinkin. Monenlaista ajatusta ja haavetta on käväissytkin mielessäni samalla, kun kerroksia on tullut lisää. Välillä matka on taittunut kuin uupuneena autoillessa Pohjanmaan teillä, tiedäthän, kun yhtäkkiä huomaat, ettei edellisen viiden minuutin ajalta ole mitään mielikuvaa missä mentiin. 

Jossain vaiheessa taas ajattelin, että yksi neulesilmukka on vähän kuin yksi pieni, hatara ajatus. Se kieppuu puikolla, mutkistuu, ja pian häviää tapahtumien ketjuun. Vasta muutaman kerroksen jälkeen voit nähdä, onko silmukkarivistöjen muodostama neulepinta tasaista vai olisiko syytä käsialan petraukseen. Jopa purkamiseen! Neulomus on vähän kuin romaani – paljon yksittäisiä ajatuksia, joista lopulta muodostuu eheä muoto. Kirjallisuutta pohdiskellessani, puikkojen kotoisasti kalistessa ajatukseni harhautuivat moniaalle, ja silmukat ja kerrokset vaan lisääntyivät. Sellaista on neulominen. Työn kanssa voi edetä, vaikka ajatus seisoisi kuin lusikka anopin kaurapuurossa tai vaikka mieli harhailisi kauaksi, kielletyillekin poluille. Jotenkin meditatiivista puuhaa se on. Itse asiassa ihan hurjan optimaalista puuhaa! Samalla kun syntyy jotain kaunista ja käyttökelpoista saa ajatus harhailla ihan missä sitä milloinkin huvittaa. 

Olen jopa katsonut elokuvan neuloessani. Sehän ei tietenkään todellisille neulojille ole juttu eikä mikään, mutta minulle oli suorastaan ihme, että pysyin kärryillä juonessa, enkä oikeastaan edes menettänyt elokuvan hienovaraisempiakaan detaljeja. Silmukatkin pysyivät lähes kaikki puikolla. Lähes. 

Tässä huivin neulomisessa on sellainen hupaisa puoli, että mitä pidemmälle sitä teen, sitä suuremmaksi himo sen tekemiseen kasvaa. Ja työn edetessä alkaa tehdä mieli jo pian käyttää huivia. Neulomuksesta tulee työtä tehdessä vähän kuin hyvä kaveri, sen kanssa on niin mutkatonta istahtaa alas ja rentoutua. Ja sitten taas, nyt kun olen tehnyt huivia yli puolen välin, alkaa työn loppuminen jo suorastaan huolettaa. Ihan kuin loistavaa romaania lukiessa - viimeisiä sivuja makustellaan hartaudella. Ihan viimeisintä sivua avatessa mahassa kouraisee, kun tarinan on loputtava. Kun lanka loppuu, valtaa haikeus hetkellisesti neulojan mielen. Mitä minä nyt teen?

No, ihan vielä en ole viimeisellä sivulla. Saan istua neulomukseni kanssa vielä muutamaan otteeseen, päästää mietteeni vapaaksi tai vaipua uneliaisuuteen kuin vaarallinen autoilija Pohjanmaan petollisen suorilla teillä unohtaen mitkä taajamat ja risteykset ohitin ja katsella vain horisonttiin. Nyt ylipuolikas huivin tekeleeni lämmittää polviani. Ainakin puoli metriä saan vielä neuloa. Nälkä kasvaa syödessä, pyörittelen mielessäni ajatusta, josko jo seuraava neuletyöni olisi kuitenkin jotain haastavampaa. Löysin kotoa äitini arkistoista hienoja vanhoja käsityölehtiä, joissa oli ohjeita kohtuullisen yksinkertaisiinkin töihin. Niitä vilkuilen välillä ja koitan kuvitella, riittäisikö minulla kärsivällisyyttä noihin. Sitähän ei toki voi tietää ennen kuin koittaa. Olen joskus muulloinkin yllättänyt itseni! Vielä hiukan lisää harjoittelua, niin voisin alkaa vaikka neulebloggaajaksi. Mutta sitä ennen haluan päätellä langanpäät siististi ja peilailla hetken haikeana, mutta tyytyväisenä haaveilijansinistä huiviani.

 

Tanja

 

Kirjoittaja on suositun Pretty Gingham -blogin pitäjä.