Kolumni

Hetken unohdus

Silloin kun inspiraatio on hukassa ja jotain pitäisi saada aikaiseksi, minua auttaa, kun lähden johonkin sellaiseen paikkaan, jossa on paljon katseltavaa. Visuaaliset ärsykkeet yhdistettynä hetkelliseen velvollisuuksien unohtamiseen tuottavat usein hyvän tuloksen jumiasian edistämisessä. Minulle noita virkistäviä unohtamisen paikkoja ovat muun muassa lähitienoon pikkukadut ja kodikkaat 50-luvun talot siellä ja puutarhat, varsinkin vähän villiintyneet. Niitä miljöitä katsellessa ei voi olla päätymättä mielessään johonkin tarinaan tai ajatukseen, joka ei todennäköisesti liity millään tavalla käsillä olevaan dilemmaan, mutta joka jollain salaperäisellä tavalla vie kuitenkin ajatusta ja työtä eteenpäin. 

Tuo salaperäinen liikahdus tapahtui mielessäni taas. Olin kameroineni kävelyllä, ja vähän kainostellen nappailin kuvia lähitienoon viehättävistä taloista. Jos olisin jäänyt työni äärelle vain tuskailemaan, en todennäköisesti olisi löytänyt sitä punaista lankaa, jonka kyllä tiesin olevan jossain kopan sopukassa, mutta jonka pää oli minulta täysin hukassa. En minä toki ihan heti sitä langanpäätä löytänytkään. Sen sijaan löysin monta kiinnostavaa detaljia noista taloista ja pihoista, jotka vihjailivat asukkaidensa elämistä. Kävelin, kuvittelin ja unohdin hetkeksi murheenkryynini. Ja juuri nuo pienet kuvittelemani tarinat veivät ajatustani lähemmäksi sitä, mitä epätoivoisesti olin hetkeä aikaisemmin väkipakolla yrittänyt työni ääressä tavoittaa. Asia ei toki valjennut heti lenkkini jälkeen, eikä edes parin tunnin päästäkään. Vasta seuraavana päivänä aloin tuntea pienen kutinan harmaissa aivosoluissani, kun istuin takaisin työni äärelle. Hitaasti, mutta ihanan varmasti alkoi työ jälleen hahmottua.

Muistelen erästä seitsemännen luokan tekstiilityön tuntia ja sitä, kun piti neuloa villasukat. Olin motorisesti aika harjaantumaton, mutta kekseliäisyyttä ja intoa visuaalisiin maailmoihin minulla kyllä riitti. Sukan neulominen tuntui silloin kovin puisevalta. Suoraan sanottuna työ oli aika tuskaa. En nähnyt mitään mieltä siinä, että juuri minun pitäisi oppia kuinka sukka neulotaan. Niitähän tulisi mummolta kuitenkin! Päällimäisenä mielessäni oli epäilys siitä, että työn tekemisen motiivi olisi painostaa minut(kin) siihen huolellisten naisten joukkoon, joita hyvällä katsottaisiin tulevaisuuteni kahvipöydissä. Ajatus puistatti minua teinitytön intensiteetillä ja siitä hyvästä mulkoilin opettajaani niin turhautuneen näköisenä kuin vain kykenin. Ottaen huomioon, että olin kuitenkin aika tavallinen ja kiltti tyttö, luulen, että mieleni kihinä ei välttämättä välittynyt opettajalle tavallista teinimeininkiä kummempana naaman vääntelynä. 

Lopulta kun silmukoita oli tippunut jo turhauttavan monta kertaa ja kummallisia reikiä oli ilmaantunut toiseen sukkaan, josta vääjäämättä näytti tulevan paljon pariaan pienempi, päätin avata suuni, kun tajusin, ettei opettaja laisinkaan ehdi noteerata tärkeän kriittistä ilmeilyäni. Ilmaisin huoleni työn motiivista sekä epätoivostani sukantekeleeseen, ja ehdotin hänelle suunnitelman muutosta neulomisharjoituksissani. Perusteluni ansiosta, jonka olin laatinut suuren turhaumani vallassa, sain kuin sainkin jättää työni hetkeksi kesken ja aloittaa seuraavan työn suunnittelun kopiokonetta apuna käyttäen. 

Olen edelleenkin suuresti kiitollinen opettajalleni tästä myönnytyksestä, sillä se sai aikaan  myönteisen muutoksen ajattelussani tekstiilityötä kohtaan. Se taisi olla ihan ensimmäinen kerta, kun sain tehdä tekstiilitöissä jotain aivan omista lähtökohdistani, kuvien maailmaan upoten. Tein omasta mielestäni hyvin hienon taideteoksen lähtökohdaksi seuraavaan ompelutyöhön. Unohdin saumat ja ompelujärjestykset ja annoin kopiokoneen ja saksieni vain tehdä uusia kuvioita. Koulun kopiointihuone oli lähellä tekstiilityön luokkaa, mutta ajatuksen tasolla minä pääsin riittävän kauas siitä luokan ilmapiiristä, jonka enimmäkseen koin rajoittavana. Hyvän suunnitelman ja kosolti motivoituneemman mieleni ansiosta seuraava työ sujuikin jo paljon paremmin. Valinnaisaineeksi en kuitenkaan tekstiilitöitä ottanut, sillä koin, ettei mielenlaadullani siellä menestyttäisi. Silti kuitenkin ihan pikkuisen ihastuin tekstiilityöhön. Ja tuolla pienellä sivupolulla kopiohuoneeseen, johon viisas opettajani antoi minulle oikeuden, oli aika merkittävä rooli tässä hullaannuksessa. Se miksi tässä nyt tätä kirjoitan, on kohtalaisen pitkän tekstiilimatkan aikaansaannos. Tekemättä tiliä matkani mutkista, voin kertoa, että tuon kopiokonekokemukseni jälkeen en ole koskaan hylännyt tekstiiliä. Sukatkin tulivat kyllä valmiiksi, siitä piti opettajani huolen, mutta niillä on lähinnä vain hupaisa kuriositeetin arvo. Ne ovat edelleen tallessa, ja kerrassaan täysin eri paria.

Palattuani kotiin ja takaisin työni äärelle tuolta inspiroivalta lähitienoon lenkiltä vetäisin jalkaani villasukat - itseni neulomat. Jokin taikatemppu on matkan varrella tapahtunut, sillä osaan nykyään neuloa oikein kauniita sukkia. Eikä sukan neulominen tunnu oikeastaan tylsältä enää laisinkaan! Mutta moni muu asia sen sijaan saattaa välillä tuntuakin. Monesti päädyttyäni työssäni väärille urille lähden kävelemään umpimähkään kamerani kanssa, ja unohdan sen mitä minun piti tehdä ja ajatella. Unohdan velvollisuudet hetkeksi, vaikka paine suorittamiseen olisi kuinka valtaisa. Kiinnitän huomioni johonkin ihan muuhun, sillä tiedän, että hetken unohduksen voimalla tavoitan taas pian kadotetun langan pään. Sen opetti minulle tuo salliva opettaja ja koulun kopiokone melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Edelleen noudatan tuota hetken unohtamisen menetelmää. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on ihan ylivertainen. Sivupolku, joka aina mystisesti vie perille.

Tanja

Kirjoittaja on suositun Pretty Gingham -blogin pitäjä.