Tilkku uutena uudestaan

Teksti Miia Collanus, Kuvat Maija Valtola

Maaliskuinen Tampere, Tilkkuyhdistys Finn Quilt ry. 20 vuotta sekä kuusi tilkkukiltojen näyttelyä. Näitä kaikkia ajatellessa mieli kääntyy tavalliseen ja totuttuun.

Maaliskuu on taviskuukausi, talven ja kevään välissä oleva harmaanpölyinen epäajanjakso. Ja Tampere... paikkakunnan identiteettihän on rakennettu tavallisuuden eetokselle: “Einy tehrä tästä numeroo”.

Tilkkutyöt tuovat tietämättömälle mieleen arkisen, rutiinin ja rytmin. Tilkkuilu kokoaa kuitenkin massoja. Esimerkiksi Finn Quilt ry:ssä on koko 20-vuotisen taipaleen ajan ollut noin 1800 jäsentä. Lähdin ottamaan selvää, mistä aineksista tämän päivän tilkkuilu rakentuu.

 

Tilkkutöiden kaksi diskurssia

Tutkimusretkeni pääkohde Tampere-talo, jossa Tilkkuyhdistys Finn Quilt ry. viettää juhliaan, on pullollaan peitettä. Ensimmäinen tunne on ihmetys siihen pikkutarkkuuteen ja aikaan, jota tilkkutöiden tekemiseen on käytetty. Monet esillä olevat tilkkutyöt ovat suuria peitteitä, joissa pienen pieni kangaspalanen on löytänyt kaverin, toisen kaverin, ryhmän, josta muodostuu kokonainen joukkue yhteistä rytmiä. Näyttäisi siltä, että nykytilkkutyö on löytänyt paikkansa seinältä. Se on useimmiten teokseksi kuin käyttöesineeksi tarkoitettu. Silti linkki perinteeseen näkyy vahvana. Useat työt ovat suorakaiteen muotoisia ja hirsimökki tuntuu yhä olevan suosittu motiivi.

Toisaalta monet työt ottavat kantaa perinteeseen kurkottamalla pois totutusta muodosta ja tasatahtisesta rytmistä. Esimerkiksi Kaarina Elo-Rauskeen sarjakuvamainen teos “Tätini häät 1.8.1948” on tekstiilisarjakuva tekijän lapsuuden kokemuksesta tätinsä häistä. Vapaata konekirjontaa ja värejä ilmaisussaan vahvasti käyttävän työn äärellä miettii tilkkutyön rajoja. Näitä turistin silmään tilkkumaalausta läheneviä töitä oli Tampere-talossa esillä useita.

Elo-Rauske kuuluu Pisto-ryhmään, jonka näyttelyyn “Näky Näkyväksi” pääsi tutustumaan Verkarannassa. Pisto-ryhmäläiset Maarit Humalajärvi ja Liisa Teittinen ovat Tilkkuyhdistys Finn Quilt ry:n perustajajäseniä. Heidän tilkkumatkansa on kulkenut hirsimökistä suuntaan, jota he itse nimittävät nykytilkkutaiteeksi. Pistolaiset haluavat avata ja laajentaa tilkkuilun rajoja. He harmittelevat tilkkuiluun usein liittyvää stereotypiaa vaikeasta ja pikkutarkasta tekemisestä. Pistolaisten tilkkupuheessa toistuvat sanat ilmaisu, luovuus, materiaalisuus ja avoimuus.

Verkarannan teokset turistikin tunnistettavissa tilkkutöiksi, mutta katsojan huomio on tarinassa ja kompositiossa. Nykytilkkutaiteen rytmi ei ole tasatahtinen humppa, vaan siitä tulee mieleen vaikkapa nykyjazz. Tilkku löytää edelleen kaverin, mutta ystävien verkosto on rihmastomainen, limittäinen ja päällekkäinen. Samankaltaisuus ei rakennu ensisijaisesti muodosta vaan väristä, tunnusta ja materiaalista.

 

Yhteisöllinen tilkkukäytänne

Pisto-ryhmää johdattelee open source -ideologia: antaessaan saa. Ideoita jaetaan, koska vain siten voi kehittyä ja muiden kanssa jaettu ilo myös antaa enemmän. Tätä yhteisyyden tunnetta korostaa myös Tilkkuyhdistys Finn Quilt ry:n puheenjohtaja Leena Haapio-Lahti. Tilkkutapahtumissa on ihan sallittua katsoa kaveria niin sanotusti pitkään ja tunnustella paidan helmaa: “Onpas mielenkiintoinen, miten tää on tehty?”.

Tilkkuilijat ovat myös kansainvälisesti hyvin verkostoituneita. Finn Quilt ry. on mukana Euroopan Tilkkuyhdistyksessä EQA:ssa ja pohjoismaisessa Nordisk Quilt Träffissä. Lisäksi yksittäisillä jäsenillä on omat kontaktinsa vaikkapa Japaniin ja Etelä-Koreaan.

Suomessa on paljon käsityöyhdistyksiä, mutta kiltatoiminta on tilkkuerityistä. Kiltoja tulee ja menee, sillä tilkkukulttuuri elää ja muuttuu. Esimerkiksi 1997 tilkkuyhdistystoimintaan lähtenyt Kaija Mäkelä on ehtinyt perustaa jo kaksi kiltaa. Väreihin keskittyneen Väritilkkukillan jälkeen yhä kokeilevampaan ilmaisuun innostunut Kaija perusti 2008 Tuntu-killan yhdessä Minna Hankala-Vuorisen kanssa. Tuntu-killan näyttely “Päitä ja perhosia” Papillon kampaamossa olikin lähellä sellaista tekstiilitaidetta, jota englanniksi kutsutaan nimellä “surface design”.

 

Panta rei - tilkku virtaa

Tilkkuilun metafora on matka. Humalajärven, Teittisen ja Mäkelän kanssa mutustelimme puhkikulunutta, mutta ah niin osuvaa puu-metaforaa. Kun kiipeää itse oksalle, ymmärtää juuret ja näkee matkalla ne monet haarat joihin voisi kurkottaa.  Pohdimme, miksi nyky-yhteiskunnassa meitä usutetaan lassoamaan itsemme hetimiten oksalle. Eihän sinne päästyään voi edes ymmärtää missä on.

Tilkkuturisti on hämmentyneen innostunut maaliskuisesta matkastaan. Kuten käsityökulttuurissa noin ylisummaan, myös tilkkukulttuurissa tuntuisi olevan kaksi valtadiskurssia, joiden kautta tilkkuilun identiteettiä rakennetaan: perinne ja itseilmaisu. Nämä ovat jatkuvassa liikkeessä ja vuorovaikutuksessa. Tilkkukulttuuria kuvaa hyvin Herakleitoksen panta rei – kaikki virtaa. Tämä Anneli Jäättenmäen hieman erheellisesti tulkitseman filosofin ajatus oli, että mikään ei ole koskaan pysyvää vaan aina liikkeessä. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti, sillä joki on toisella kerralla jo muuttunut. Tilkkuilu kategoriana pysyy, mutta tekemisen käytänteet muuttuvat.

Finn Quilt ry

Kaarina Elo-Rauske, Joensuu, 2009. Tätini häät 1.8.1948
Riitta Grönroos, Espoo, 2009. Ei juuri nyt.
Seija Kääriäinen, Lohja, 2010. Kooste.
Mirja Anttila, Tampere, 2010. Lumikukkia maaliskuussa